Helmikuu -kolme sukupolvea (2011 alkaen)
Talvi vaihtuu kevääseen, kevät kesään, kesä syksyyn ja jälleen on talvi.
Kuvasarjan keskiössä ovat triptyykit, jotka olen kuvannut kerran vuodessa helmikuussa. Joka vuosi samanlaisella metodilla kuvaan äitini, itseni ja tyttäreni. Kuvia on vuosilta 2011-2024. Triptyykkien lisäksi olen kuvannut näiden vuosien aikana meistä kolmesta muotokuvia erilaisissa ympäristöissä. Sarja on kasvanut laajaksi kokonaisuudeksi kolmen sukupolven rinnakkain vanhenemisesta.
Läheisyyden muistio (2007-2011)
Edessäni seisoo nainen. Pyydän häntä kääntämään kasvot kohti aurinkoa, jotta näen valon hänen silmistään. Luulen tietäväni hänestä melkein kaiken, ja hän minusta. Muistutamme toisiamme. Näytän ehkä vuosien kuluttua häneltä. Käännyn toisaalle. Katson tyttöä rantakivillä. Hänen tarinansa on vasta alussa ja saan olla osa sitä.
Olen valokuvannut “Läheisyyden muistioon” elämän kerroksellisuutta omalta paikaltani sukupolvien kiertokulussa, äitinä sekä tyttärenä.
Kadonnut aika (2014)
Pimeää. Avaan pahvilaatikon punaisen lampun antaessa valoa. Asetan pahvilaatikosta ottamani paperinpalan kehitealtaaseen. Odotan jännittyneenä alkaako kuva piirtyä paperin pintaan. Onnistuiko valotus?
Työskentelin kesäkuun 2014 Suomen Taiteilijaseuran residenssissä Italian Grassinassa. Rakensin neulanreikäkameran kenkälaatikosta jolla kuvasin Casa Finlandesen pihapiiriä sekä omakuvia. Valotusajat olivat pitkiä. Omakuvia ottaessa haasteena oli pysyä hiljaa paikoillaan. Aika kului hitaasti. Nyt katsoessani kuvia muistan – mitä ajattelin, miltä ilma tuoksui ja mitä ääniä ympäristöstä kuului. Välillä oli pakko vilkaista puhelinta, olinko sittenkin unohtanut käynnistää ajastimen. Oli ihanaa pysähtyä ja uppoutua työskentelyyn ilman kiirettä.
Pikkuruiset puutaulut (2014 alkaen)
Edellisenä päivänä puulle liimattu paperi on valmis pestäväksi. Kastelen paperin pinnan lavuaarissa ja alan sormin hiertää paperia puun pinnalta. Pikkuhiljaa se rullautuu pois. Innostun valtavasti kun paperin alta alkaa näkyä kuva; Tunne on sama kuin ensi kerran näin kuvan muodostuvan valokuvapaperin pintaan kehitealtaassa. Tätä tunnetta olen pitkään kaivannut työskentelyyni.
Oli kevät vuonna 2014. Näyttelyni Galleria Rongaan Tampereelle lähestyi. Kuvaamani ikkunaheijastukset olivat haastavia, ne eivät mielestäni toimineet perinteisinä valokuvina, joten oli löydettävä uusi tapa tuoda kuvani näyttelykokonaisuuteen. Silloin löysin valokuvan siirto puulle -tekniikan ja innosta puhkuen valmistin useita isohkoja puuvedoksia näyttelyyn. Ne olivat alkusysäys Pikkuruisille puutauluille.
Pikkuruisten teoskuvat ovat kokoelma eri vuosina otettuja kuvia, joita yhdistää ihmissuhteet, minulle tärkeät paikat ja nostalgia. Aiheet ovat henkilökohtaisia, mutta ne löytävät usein samaistumisen tunteen katsojassa. Ikkuna- ja peiliheijastuksia kuvatessa päällekkäiset kerrokset syntyvät kuvaushetkellä – Pidän ajatuksesta, että peilikuva on toinen todellisuus. Siellä on rauha, onni, kaipaus, kipu ja rakkaus tasapainossa. Valokuvaaminen sekä kuvan valmistaminen teokseksi ovat tärkeä osa työskentelyäni, joten teen Pikkuruiset puutaulut alusta loppuun itse. Ne ovat kooltaan 10×15 cm.
